Täällä on ollut jo kohta kuukauden päivät meneillään "projekti piano".
Löysimme mainion virittäjän, hän on joka toinen viikko käynyt kiristelemässä ja ruuvailemassa, tuollaista 1800-luvun vanhusta ei kerrasta voi rykäistä vireeseen, muuten on kielet poikki.
Näyttää siltä että jää muutenkin paria pykälää alemmas sointi symppiksellä vanhuksella, katsotaan miten käy.
Kaunishan tuo on kun mansikka, (mies sanoo sen tuovan mieleen lännenelokuvien kapakan pianon jota jokin stetsonipäinen karju naputtelee hämyisessä nurkassa) joku käytännöllisempi olisi ostanut nykyaikaisen ja helposti viritettävän version.
Mutta kun on ikänsä kiivennyt pylly edellä puuhun niin mihinkäs sitä tapojaan muuttamaan.
Vaikeimman kautta tai ei ollenkaan.
Samaa aihetta juuri pohdin kun noita meidän vanhoja prätkiä olen polkenut kuuppa punaisena, nahkahousut hiessä, milloin duunin pihassa, milloin kaupan edessä. Se on taidetta että saa ryypyt, bensahanat ja kohokammiot oikeille paikoilleen universumissa ennenku edes kannattaa yrittää ja siltikin saa potkia itsensä väsyksiin.
Että voi pojat kun voisi vaan napista painaa ja wrum! Sähköstartti, sen omistava ei tiedä mitään siitä kuinka on nilkat kestomustelmilla koko ajokauden, kuinka kengistä liimaukset pettää ja kuinka kinttu on krampissa ikuisen polkemisen jäljiltä.
Mutta sitten mietin että onhan se aina riemu kun se vihdoin jyrähtää tulille, sähköstartti-ihminen jää tietysta alkukantaisesta kokemuksesta paitsi.
Että ehkä 2000-luvun piano ei kaikessa helppoudessaan olisi ollut meidän juttu, jatketaan tätä old school meininkiä :D