lauantai 31. lokakuuta 2015

Maalisutimaniaa....



Tässä kuvassa on jotain vikaa...enkä tarkoita noita mun söpöläisiä, vaan tuota kelta-sinistä taustaa.


Maalaushuivi päähän ja sutimaan.

Jep, näitte oikein...
Saatoin seota kampaajan tuolissa ja antaa luvan vetää habituksen mukaisen fledan.
Että se blondi joka pyllistelle sinisen talon pihamaalla lehtiä haravoimassa ei ole vuokratyövoimaa vaan vetyperoksoitunut emäntä.
Palataanpa aiheeseen...


...se kaappi.
Kaunis mutta nuhjuuntuneen keltainen.
Sai myöskin kerroksen kalkkimaalia, valkoista jossa pari lusikallista mustaa.

Kalkkimaalin plussat;
-kuivaa älyttömän nopeasti
-yksi kerros riittää
-riittoisaa
-sopii vanhoihin huonekaluihin

Päälle vedin saman sarjan vahan kevyesti rievulla hinkkaamalla.
Vahankin kanssa lookki säilyy mattana mutta on enemmän lapsipeheelle soveltuva.
Maalasin muuten tuon pönttöuunin, keittiön muurin ja kaapin, koko settiin meni ehkä noin puoli litraa maalia.






 Täällä on eletty arkea ja juhlaa, maalattu, kokattu, podettu flunssaa ja migreeniä.
Silitelty kissoja ja hoidettu niin koirapotilasta kun kuumeista poikaakin...Edetty rempassa ja elelty tasaisen epätasaista arkea.

Leppoisaa viikonloppua ihanat.






perjantai 30. lokakuuta 2015

Pönttiksen uudet vaatteet...


Tuo pönttöuunin värilipsahdus (jota joskus puin täälläkin) on vaivannut kovasti, olen nauranut että olihan se sillon babyshowereissa sangen ihana baby bluena, mutta muuten ei niin iske.
Varsinkaan nuo ummehtunut keltainen ja pastellisininen vierekkäin.


Noh, kun pääsin hyvään alkuun kalkkimaalien kanssa niin sottasin pönttikseenkin sävyt samalla.
Olemme olleet kipeinä ja tää on sopivaa puuhaa, tuoli vaan tuohon ja teetä mukiin ja pensseli kouraan, jees sairaspäivän hommaa.



Mies piti päänsä, sanoi että senkus maalaat, mutta luukut on tummennettava myös.
Mä olen ollut vahvasti sitä mieltä että noille ei saa tehdä mitään, ei vaikka ovat ruosteiset ja nuhjuuntuneet (mulla välillä lyö yli tuo vanhan vaaliminen).
En ole kovin hyvä kompromisseilija, mutta annoin myöden, sain valita pöntön sävyn, mies luukkujen, nooh koska ollaan kun vakka ja kansi niin menihän tämäkin just nappiin ja olin älyttömän iloinen lopputulokseen. Ikävä myöntää, mutta tuo miehen värisilmä on ärsyttävän hyvä ja tarkka.


Oikeanpuoleinen luukku on sutaistu ohuella kerroksella mustaa Annie Sloan maalia, seuraavaksi otin palan vanhaa paitaa ja hiersin luukun kauttaaltaan, lopuksi pikkuruisella siveltimellä varjostin tummempia kohtia.
(Niin ja jättäkää se vaha pois jos maalaatte lämpeneviä paikkoja)

















torstai 29. lokakuuta 2015

Piipun slammaus ja kalkkimaalihulluus...




Meillä tehtiin talon vasemmanpuoleisen piipun slammaus maanantaina.




Hormeihin täytyi tehdä aukkoja sillä meidän talomme piiput tekevät mutkia.
Keittiön hella on alunperin ollut paikalleen muurattu, jälkikäteen korvattu Högforsilla.
Muuratussa hellassa on ollut kesäpelti ja talvipelti, tätänykyä toinen pelti ei ole käytössä joten se poistettiin, muurattiin kiinni, pyysin pellin tukiraudan kuitenkin jätettäväksi paikalleen, eukot nääs diggaa ripustella erinäistä tilpehööriä erinäisiin tankoihin.


Pääsinpä raaputus-ja maalaushommiin.
Mun näkemykseni mukaan slammattu tiiliseinä on kaunein mattana.
Ja kun kerran läheisessä sisustusmyymälässä oli Annie Sloanin maaleja esittelemässä Suvi Suvimarja Lifestyle Puodista niin sinnehän mun kokkani osoitti hetkessä. Hänen nettikauppansa sijaitsee täällä.



Ostin valkoista ja mustaa, maalit olivat riittoisia ja sävyn tein itse, muuriseinään tuli noin yksi kolmasosa mustaa, loput valkoista, mielestäni tumma tuo kauniisti wanhat kaakelit esiin ja sitoo mustat hellanlevyt osaksi muuta värimaailmaa.
Ihan vaan lievästi flippasin ja jatkoin samoilla lämpösillä maalaten kyökin kaapin, pöntöuunin...
(näistä huomenna lisää).
Maalin haju oli muuten eksäktlisti sama mikä lähtee jos unohtaa pilttinsä kestovaipan viikoksi salepan muovipussiin muhimaan. 


Huom vaikka kalkkimaalin päälle suositellaan saman sarjan vaha jotta pinta on kestävä ja hylkii likaa, niin sekä uunin, että muurin pintaan sitä ei kannata laittaa jotta maali saa hengittää lämmönvaihtelunsa ja säilyttää pintansa kuumissa olosuhteissa.






Mun pieni kokki <3


Niin ja tässäpä meidän ikivanha piippuparka ennen slammausta.
Oli jo vaarallisessa kunnossa, piipunhatun puuttuminen ja kovat olosuhteet olivat tehneet tuhonsa.
Tässä vaiheessa piipusta karannut tuli esimerkiksi vintin puruihin ei olisi ollut kaukaa haettu mahdollisuus.


Tässä hiukan tärähtänyt kännykuva, mutta ajanee asian.
Pinta on jälleen uutta vastaava, käyttöikää huiman paljon lisää piipulle.

Hehkutan kyllä slammausta kaikkiin vanhoihin taloihin, työ oli nopea tehdä, hormiin tuli vain muutama pieniehkö reikä, muuten työ sujui sisäkautta.

Tuo massa on kivenkovaa, kestävää ja turvallista, lisäksi slammaus ei juurikaan kavenna piipun kokoa,  joten veto säilyy hyvänä, täten toimenpide on parempi ja simppelimpi kun esimerkiksi putkitus.

Ammattimiehiltä saimme työlle ja aineille 10 vuoden takuun, toisinsanoen 10 vuotta huolettomia lämmittelyjä tuo aika paljon mielenrauhaa.
Tälle työlle on tekijöitä, mutta kilpailuttakaa ihmeessä tekijät ja varmistakaa sekä työn takuu-että aineiden laatu.

Meillä työn teki Nokiboys Oy ja ihan täyden kympin työtä tekivätkin.

Kartoitimme jopa työn tekemistä itse ja minä aiheesta kiinnostuneena luin paljonkin piipun anatomiaa. Eskon vuokraa vinssiä, laitteita ja myy massaa, mutta eivätpä myy kokemusta. 
Asiaa tutkailtuamme päätimme haudata tee se itse-suunnitelman.

Tuo massa on timantinkovaa kuivuttuaan ja massa on saatava tasaisena jatkuvana virtana piippuun, massan jässähtäminen paikalleen on sen hormin surmaa ja kaventaa pahimmassa tapauksessa hormin käyttökelvottomaksi, plus että jos hormi tekee mutkia, kuten meillä, on tiedettävä mistä kohden piikataan ja miten massa muklautetaan tasaisesti mutkaan.

Sitäpaitsi työn hinta oli järkevissä kantimissa, itse pilatun piipun piikkaus olisi ollut kalliimpaa :D

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Huhh...




 Tänään oli jännä päivä, Lyylin leikkauspäivä.
Mulla ei oikein uni tullut, pelkäsin kaikenlaisia kauhuskenaarioita.
Yleensä meidän eläimet on ollut niin terveitä...

Kasvannainen näytti kuitenkin niin suurelta että pelkäsin kaikenlaista.

Lääkärissä mun reipas jätti heilutti häntää vielä nukutuspiikkiäkin laitettaessa, Operaatio kesti useamman tunnin ja palatessani tälläinen kaveri odotti lämpöpeittojen alla heräilemässä...


...säälittävä näky, munasarjoja ja kohtua köyhempi tytteli, huoh vähällä päästiin loppupeleissä ja onneksi kyseessä ei ollutkaan kasvain. Lisäksi löysin todella osaavan, ammattitaitoisen ja huokean eläinklinikan.
Kaveri ei meinannut herätä nukutuksesta millään, lopulta lääkäri tuli huoneeseen, vihelsi korkealta ja sanoi herätäänpäs nyt jo!.
Kaveri nosti päänsä ja vispasi häntää niin että lämpöpeitot lenteli.
Lääkäri nauroi että kuinka kukaan voi jatkaa siitä mihin jäi nukahtaessaan, nauroi että eipä näin elämäniloisia potilaita olekaan että häntä vispaa kivuista ja lääkkeistä huolimatta.
On se niin ihana.


Onneks frendit oli heti lohduttamassa kotona.
On nukkunut koko päivän taljoihin ja peittoon käärittynä.



Vinkkinä muuten että tälläinen "uimarengas"-mallinen kauluri on niiiiiin paljon mukavampi siihen kovaan töttöröön verraten.
Vaikka ilme kertookin muuta; "kyllä minä mieleni niin pahoitin...!" :D






lauantai 24. lokakuuta 2015

Huonekaluvalssia...


Koin alusta asti pirtintuolit liian pliisuiksi, haimme vajasta nämä ruskeat sisään.
Vähän on ehkä liian raskas nyt, en silti raaski maalata noita, vaalin nykyään rosoa, liian moni sinällään nätti  kaluste päätyy maalin alle, olen alkanut tykkäämään jopa puun sävyistä! (huimaa entiselle puunsävyvihaajalle).
Nuo nyt tuossa pyörivät, luulen että pöydänkannen päivitys sitoisi kaiken paremmin yhteen...







perjantai 23. lokakuuta 2015

Diippii....


Joku tuossa taannoin harmitteli kuinka mun fb-sekä insta tilit on haihtuneet.
Siihen on syynsä.

Olen viimeaikoina miettinyt kovasti tätä elämän kiirettä, stressiä ja oravanpyörää.

Mä olen kovin tunneherkkä, näköjään vanhemmiten entistä enemmän.
Luin kirjoituksen Palefacelta ja hän ruoti paljonkin nykyistä menoa ja osuvasti kutsui tätä kaikkea "klikkijournalismiksi". Sisältäen sen, että mitä sensaatiohakuisempi päivitys, sen raflaavampaa, useinkaan lähteitä tai jutun alullepanijan intressejä selvittämättä.
Aika moni päivityksistä joita mäkin lueskelin oli lähinnä negatiiviota etsiviä ja elämän varjopuolissa rypemistä.
Ei sillä että elämä olisi pelkkää ruusunnuppua, ei ole.

Ihan vaan omassa elämänpiirissäni viimeviikolla läheinen jotui sairaalaan, operaatioon, toinen meille tärkeä, jo iäkäs on hyvin huonokuntoinen ja kun olin viikon jo mietiskellyt vanhus-apuja, maksellut laskuja ja juossut akuutteja rästihommia listalta pois sain niskaan uuden lastillisen kökköä; rakkaalla, vasta 9kk ikäisellä koirallamme löydettiin massiivinen kasvannainen.
Lääkäri arvioi leikkauksen hinnaksi paria tonnia, noh siinäpä se loppuaika meni rattoisasti klinikkakuluja vertailutettaessa.
Keskiviikkona meillä on aika suureen operaatioon.
Ainiin ja mun työkuviot on auki jne...

Niin että, mun reaalielämä päivittyynee sosiaalista mediaa nopeammassa tahdissa.
Instagram on ihana tälläiselle visuaaliselle ihmiselle, se hävisi vahingossa päivityksiä ajaessa, huomasin että kun en heti päivään, pariin ajanut sitä takaisin, mun jatkuva puhelimen räpeltäminen väheni, olin jotenkin rauhallisempi. Kun ajoitan jo vessataukojakin tässä kiireen keskellä, eilen unohdin syödä sekä aamupalan-että lounaan, kun huolehdin muut niin eipä siinä paljon kerkeä funtsimaan tilapäivityksiä.
Mä olen kaikenlisäks äärimmäisen on-off-ihminen ja addiktoidun kaikkeen tollaseen.
Tein tietoisen valinnan, mulla piippaa jo nyt whats app ketjut ja koulun wilma-kansio, kaikista muista plipotuksista puhumattakaan, jätin vain akuuteimmat luuriini.
Olen nukkunut paremmin, mennyt monta tuntia aikaisemmin nukkumaan, ollut arjessa enemmän läsnä, paremmalla tuulella ja vähemmän adhd.

Toki haluan olla uutisista ja maailman menosta perillä, mutta se tuntuu olevan katettu päivän lehdillä ja radiouutisilla. Enkä ole fb-tai mikään muukaan vastainen, ne on ok kun niille on aikansa, mulla ei ole.
Että tämä nyt sitten syynä ettei mua enää siellä näy, muruset osoite on yhä sama, ovi auki, kahvia on aina pannussa ja kuistilla villasukkia, saa hipsiä  käymään.
Blogi pysyy mun päiväkirjanani, saa laittaa viestiä ja lupaan olla läsnä, en buukissa enkä instassa, nautin arjesta ihanien ystävien ja perheen kanssa, jakamatta sitä internetin paisuvaan kuvavirtaan vaan muistojeni kansioon tuonne telkänpönttöön.



Nää tyypit ansaitsee mun jokaisen liikenevän minuutin ja tunnin, lapsuus on niin nopea jakso elämää.
Haluaisin olla läsnä, kuunnella, tehdä yhdessä ja ottaa osaa iloihin ja suruihin.



Tämä suloinen näky kaveruksista koulupäivän jälkeen ei ole itsestäänselviö...


...voisi olla näinkin.

Minä jos kuka sen tiedän, meillä olisi paljon vanhemmat lapset jos asiat menisivät niinkuin sormia napsauttaa. Minä, niinkuin liian moni muukin olen aikanaan asennoitunut siihen ettei sylissäni koskaan tuhise pientä kääröä.
Toisin kävi.
Se on jotain mitä ei arjen saisi antaa unohduttaa.





 Tänään meillä on kaalilaatikkoa.
Aion tehdä myös mokkapaloja ja kattaa juhlakupit.
Ihan vaan siksi että tämä arkinen päivä on ihan hyvä, murheineen, iloineen.
Enkä instaa ruokakuvaa, kuvatulvan vellovaan suohon.
Laitan silmät kiinni, kuuntelen poikani kikatusta ja tyttöni hassuja juttuja, nautin kahvista jota ei kukaan keitä paremmin kun mieheni (mitaten pienellä vaakalla grammalleen saman annostuksen kun kaikkina muinakin päivinä).